Elämäkerta

Olen lukenut tässä aika paljon viime aikoina taas bändielämäkertoja sun muita aina Mike Tysonista Eppu Normaaliin ja aloin tässä kelaamaan, että perkele minäkin haluan oman elämäkerran. Teen sen Cisse Häkkisen kirjan tyyliin, eli kirjoitan vain anekdootteja elämästä aikajanalle niin sanotusti. Tavallaan päiväkirjamerkintöjä, eli nykyteineille sanottuna Insta-päivityksii ja Face-statuksii. Snapchattaileen en tässä ala, koska en ole aikeissa poistaa tekstiäni missään vaiheessa.

Tämä ei tule varmaan koskaan valmiiksi, koska muisti on mitä on ja asioita muistaa aina silloin tällöin sattumalta. En myöskään jaksa istua tässä jo valmiiksi paskan alaselän kanssa kirjaamassa tuntikaudella joutavanpäiväistä paskaa ylös internetiin, joten päivitän tätä aina silloin tällöin kun on tarvetta. Aloitan päivästä nolla ja sitä mukaa silleen suurinpiirtein vuosiluvuttain laitan asioita ylös. Tästä tulee historian paras elämäkerta ja minulla on jo sopimusluonnokset tietokoneella tulostettavana Like:n, Sammakon ja Johnny Knigan kustantajia varten. Muut ei kiinnosta, koska ovat jotain tehdaspatruunoiden paskalafkoja, että up yours vaan heh heh oikeasti Otava, Tammi, Gummerus ja mitkälie muutkin saa ottaa yhteyttä! Olen avoin kaikelle!

Tästä se lähtee. Haluan aloittaa elämäkertani sanalla "Elikkäs".

Elikkäs, elämäni:

1990

- Synnyin, en muista mitään (pitäs varmaan jotain valokuvia katsella, niin vois edes keksiä jotain nähin ekoihin vuosiin. Kauko Röyhkäkin sanoi, että parempi hieman väritetty tarina joka on hyvä kuin tositarina joka on paska. Tai jotain sinne päin). Sen tiedän, että napanuora oli kaulan ympärillä ja sen takia varmaan elämä on ihan helvettiä vielä tänäkin päivänä tai en tiiä. Bluesit päällä jo pienestä heh heh sanaleikki ai että.

Tiedän myös sen, että ainakin joissain kuvissa itselläni on mukava irokeesin tapainen kampaus. Ihmekään, että punk muodostui lempimusaksi!

1991

- En muista mitään

1992

- En muista mitään

1993

- En muista mitään

(oiskohan fiksua niputtaa näitä silleen tietyin väliajoin? Eli esim: 1990-1993 = en muista mitään. Vois olla kätevämpää, koska mistä hitosta muistan tarkasti tapahtuko joku asia vitosluokalla vai kutosluokalla? En tiedä. Jatkan nyt vielä hetken vuosi kerrallaan ja pohdin sitten sisältöä tarkemmin.)

1994

- En muista mitään

1995

- Saatan muistaa jotain kun vähän pinnistelen joskus, no can do. Ehkä tähän tulee joskus päivitys

- Laitetaan tähän 95 vuoteen Suomen lätkäjoukkueen kunniaksi seuraavanlainen tarina tarhasta. Pelattiin futista tarhan pihalla ja eräs poika nimeltä Eero (ei sentään Päivi!), pamautti Super-Telellä tarhan oven lasin paskaksi. Ei se nyt ihan paskaksi mennyt, mutta semmosia säröjä tuli. Kunnon urbaanin legendan ainekset, mutta näin pääsi käymään. Ehkä. Kaikki propsit ja rispektit silti Eerolle, koska ihan helvetin kova saavutus. Eternal hails!

- Kerran tarhassa työnsin semmoisen puuhelmen nenääni. Puuhelmi meni niin syvälle, että se piti käydä terveyskeskuksessa poistattamassa. Olin jo mennyt niille pakollisille "päiväunille" se helmi nenässä, kun en kehdannut sanoa kenellekään mitään. Muut sai sitten lopulta nukkua päiväunet, mutta itse jouduin operaatioon. Lääkäri otti jollain pinsetintapaisilla sen pois ja sanoi, että elä työnnä jatkossa enää tänne mitään. Olen työntänyt jatkossakin, mutta olen onneksi saanut pois kaiken myöskin.

1996

- Menin kouluun. Muistan sen, että mulla oli ihan sootanan makee Power Rangers t-paita + shortsi -asuste yllä ja kyllä kelpas ala-asteella mennä äidin saattelemana. Muuten sitten jännitti ja pelotti ihan perkeleesti koko homma. Nykyäänkin jännittää ja pelottaa kaikki ihan perkeleesti, joten ei muutosta mihinkään suuntaan siltä osin.

- Tässä ihan ensimmäisen luokan alussa tapahtui myös sellainen insidentti, että en uskaltanut luokassa viitata ja kertoa, että nyt on perkeleenmoinen pissahätä. Kusin sitten letkeesti housuun ja sitten opettaja totesi, että pitäskö mennä vessaan. En muista sen kummemmin asian erittelyä, mutta sihien kusin ja sille en mitään voinut. Jatkossa en kussut housuun enää koulussa. Silti kyllä harrastin välillä sairasta pidättämistä. Opin vasta lukiossa käymään esim. kusella ennen kotiin pyöräilemistä, jos oli kova hätä. Se on perkeleenmoista hippaleikkiä polkea kusihädän kanssa kotiin ja sitten kaivaa farkun taskusta avainta/avainketjua ja se jää kiinni johonkin ja sitten hirveä tavaroiden ja vaatteiden heittely matkalla eteisen käytävälle ja ainahan sitä vähän kusee tällaisessa tilanteessa housuun, ennen kuin pääsee lopullisen helpotuksen äärelle. Usein vetäsin kyllä etupihan "metsään" setit, koska ei vaan enää nuppi kestänyt sitä avainräpläämistä.

1997

- Laitoin nyt tämän tarinan 1997 vuoteen, koska ei voi olla varma tapahtuiko tämä luokalla 1, 2 vai 3. Ala-asteen alkupuolella kuitenkin. Pelattiin Aliasta ja jengissä olin minä, pari muuta ja tarinan päähahmo Henkka. Henkka selitti Aliaksen stailiin suklaapatukasta. Vihjeitä sateli ja lopulta sieltä tuli leiskautus "vähän niin kuin paska". No en muista tiesikö kukaan, mutta aivan helvetin kova vihje. Onhan niissä väri ja periaattessa muotokin aika samanlainen. Ois pitänyt arvata

Samassa pelissä Henkka heitti ilmoille myös legendaarisen "VOI VITTU, RAUDAT UNOHTU" -lainin ja lähti juoksemaan kohti hammaslääkäriä, joka toimi koulun yhteydessä. Sinne siis piti viedä aina semmoset kitalakiraudat ennen syömistä johonkin vesimukiin ja kaappiin, ja noutaa sitten ruokailun jälkeen takaisin. Itsellänikin oli kyseiset raudat, ja kerran en jaksanut niitä viedä kaappiin. Söin pinaattikeittoa ja sen jälkeen raudat olikin ihan paskassa ja suu haisi kuolemalle loppu päivän. Mutta kuitenkin tuo raudat unohtu -leiskautus on ihan klassikko, ja suosittelen kaikille jos unohtui vaikkapa avaimet kotiin kylille lähdettäessä.

- Raudoista tulikin mieleen, että ala-asteella itselläni oli kaikki mahdolliset raudat paitsi ne jenkkiteinileffojen demonisoimat raudat. Silti hampaat on vinommat kuin keskivertobritillä. Kiitos näistäkin kokemuksista. Ei siinä muuta, mutta ne kitalakiraudat oli ihan anaalista käytettävyydeltään ja hajukokemuksiltaan. Niiden rautamuottien ottaminen oli myös yhtähelvettiä kun oli se semtex-möykky suussa ja sitä paskaa valu nieluun ja sitten kun ne otettiin pois tuntu siltä, että lähtee leukaluutkin mukana. Semmoset raudat oli tosin kivat, mitkä meni tuolla hampaiden takana. Semmonen ohut rautalanka. Ei niistä mitään hyötyä ollut, mutta eivätpä haitanneet myöskään normaalia elämää.

1998

- En muista mitään

1999

- En muista mitään

2000
- Olin ala-asteella tässä noin viidennellä luokalla, sovittakoon niin. Silloin oli muotia nää helkutin MicMac -farkut ja vaatteet (elikkäs siis mikmäkit elikkäs siis mismäsit elikkäs tiedätte kyllä) ja niitä ostettiin EUROPE_HOUSESTA. Long live EUROPE HOUSE! Paras krääsäkauppa ever vaikkei oikeasti edes ollut. Mut ufolook ja kaikki oli komeata. Koskikeskuksessa oli myös se MicMac -kauppa, mikä oli kova sana. Siinä heti melkein sen yläpuolella tai siinä hollilla oli myös joku street clothing -kauppa, josta ostin Southpolen punaisen lippiksen, koska Fred Durstilla oli punainen New York Yankees -lippis. Ei ollut samanlaista, joten Southpoleen oli tyytyminen. No mutta sitten kun on nää vitun puuhelmet kaulassa ja lippikset väärinpäin ja 3XXL vaatteet XS ihmisellä niin sehän näytti ihan urpolta. Ja nyt itse tarinan kliimaksiin: menin välitunnilla aina joskus yhden kaverin kanssa mieluummin tyttöjen hyppynaruleikkeihin mukaan kuin futista potkimaan. Yhdellä näistä kerroista sitten siinä hypin ihan tavallisesti ja onnessani, mutta jumalauta lökäpöksyni valahtivat nilkkoihin. Sen siitä saa kun niitä roikottaa jossain puolessa reidessä. No mutta se oli ihan hauska tapaus ja siitä selvittiin ilman turhia emotionaalisia arpia, mutta tässä taas hyvä esimerkki siitä, että milleniumin muoti oli ihan perseestä.

TO BE CONTINUED

Pelinurkka, osa 6: Brilliant Bob

Hirveä peli. En tiedä mistä aloittaisin kritisoimisen? Aloitan vaikkapa siitä, että peliä aukaistaessa ensiksi tulevassa launch setupissa ei ole kaikkia pelissä tarvittavia nappeja edes listattuna. Mukava kalibroida Xpadderiin ekana ne näkyvissä olevat napit ja sitten huomata pelatessa, että jaahas, tässähän tarvitaan paria muutakin. Hirveetä sähläämistä ja tekis mieli heittää koko saatanan Brilliant Bob jo metsikköön tässä vaiheessa.

Mukavan käppästen alkutarinoiden (joku peruspasha juoni, jossa paha kiusaa hyvää yhyy) jälkeen pääseekin pelaamaan jo. Aluksi peli vaikuttaa ihan mukiinmenevältä tasohyppelyltä, mutta nopeasti tämäkin illuusio karisee. Fysiikasta ja semmosesta jengi tuntuu Steamissä valittavan paljon, mutta kyllä niihin pääsee käsiksi, jos vain jaksaa vähän tykitellä raivolla eteenpäin (ymmärrän, jos moni ei jaksa). Hyppiminen tasanteelta toiselle vaatii siis hieman opettelua, eikä klassisesta varjosta, jonka avulla sihdata hyppyä, olisi ainakaan haittaa. Mutta nyt sellaista ei ole, joten vaistoilla mennään. Tämä ei kuitenkaan ole pelin ylitsepääsemättömin ongelma.

Elikkäs hyppiminen menee vielä, mutta homma kusee typerään kenttäsuunnitteluun aika nopeasti. Välillä palkit, joille pitäisi pystyä hyppäämään, ovat sen verran ahtaassa, ettei sieltä alta meinaa millään mahtua, vaikka todennäköisesti pitäisi. Sen lisäksi pelissä viljellään aivan liikaa tasanteita, jotka katoavat hetken kuluttua, kun niille hyppää. Näissä palikoissa kaikista rasittavinta on se, että ne aloittavat katoamisoperaationsa, kun niitä vain koskee. Eli jos olet jonkun tasanteen alla, hyppäät ylös ja pää osuu siihen, se aloittaa katoamisen. Aiheuttaa välillä hieman harmaita hiuksia.

Lisää harmaita hiuksia aiheuttaa se, että kamera on aivan käppänen. Ja kameran jos jonkun toivoisi olevan tällaisessa pelissä hyvä. Kamera on ihan ok niin kauan, kunnes pitää kääntyä. Syy tähän on se, että se saatanan kamera ei käänny itsestään, joten itse pitää sitäkin säätää. Tämänkin vielä hyväksyisi, mutta kehottelen kuvittelemaan tilanteen, jossa pompit menemään katoavilla tasanteilla ja yhtäkkiä pitää tehdä 180 asteen täyskäännös ja lähteä ylöspäin siihen suuntaan, josta olet tullut. Hyvin pitkälti joutuu hyppimään pari ekaa hyppyä sokkona, koska yhden hypyn aikana ei oikein ehdi kameraa kunnolla kääntää. Yksi oleellisimmista kysymyksistä on myös se, että miksi hiivatissa kameralla ei voi katsoa ylöspäin tai alaspäin. Ainoastaan sivuille. Aika outoa, sillä monessa jaksossa kiivetään ylöspäin, joten ymmärrettävästi tämä aiheuttaa pieniä hankaluuksia kentän hahmottamisessa.

Liikkuvat tasanteet lisäävät harmaiden hiusten määrää, koska niillä seistessä hahmo liukuu aina, kun tasanne saavuttaa määränpäänsä ja lähtee toiseen suuntaan. Eli kannattaa olla tarkkana. Liian reunalla seistessä voi käydä ikävästi. Itselleni kävi. Voi pojat kun kävikin.

Hiukset jatkavat harmaantumista kun huomaat, että kaksoishypyn rekisteröimisessä on vähän ongelmia. Välillä kaksoishyppyä ei vain tapahdu, ja välillä kuutio hyppää siihen malliin maasta, että doublejump tuli yhdellä napin painalluksella, eikä luonnollisesti se toinen hyppy enää onnistu ilmassa. Muutaman kerran pääsin hemmetin ärsyttävän kentän loppuhyppyyn ja se kusee siihen, että kaksoishyppy ei rekisteröidy. Hyppiminen seiniä vasten on myös ikävää hommaa, koska hahmo jää seinään "jumiin", mutta onneksi sitä voi sillä tavalla hinkuttamiskiipeilemällä mennä ylöspäin.

Pyörivät palkit ovat myös oma lukunsa, ja niillä hyppiminen vaatii vahvoja hermoja. Varsinkin, kun välillä ei tiedä mihin kohtaan pitäisi hypätä. Joskus hahmo alkaa juoksemaan sitä seinää pitkin pääsemättä ylös, joskus osutaan kohdalle mukavasti, joskus taas siitä seinäkiipeilystä pääseekin ylös asti hyppimällä.

Viholliset näyttävät ihan Flubber-mahtava mönjältä, enkä ala niitä enkä niiden käyttäytymistä edes ymmärtämään. Niiden päällä voi pomppia, tosin joskus siihen kuolee. Jollain hiton dynylaatikoilla niitä voi tuhota. Itseasiassa riittää, että ne menevät dynylaatikoita päin, ei sitä tarvi edes räjäyttää. Vaikuttaa fiksulta.

Ja voi pyhä jumala sentään, miksi ton jaksovalikonkin pitää olla tasohyppelyjakso katoavine tasanteineen ynnä muineen. Kiinnostaa ihan uskomattomasti kiivetä johonkin taivaaseen asti, että pääsee jatkamaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäi.

En suosittele peliä kenellekään. Paitsi jos haluat yhtä komeat hiukset kuin Miika Nousiaisella. Se on meinaan kohtalosi joutuessasi kosketuksiin tämän pelin kanssa. Lopetin pelin n. 30 jakson jälkeen ja tämä on niitä harvoja pelejä, jotka olen jättänyt kesken. Ei vain kantti enää kestänyt yhtään.

Kuvissa peli näyttää tosiaan ihan mukiinmenevältä, mutta totuus oli taas kerran ikävä määrä paskaa suoraan päin kasvoja. Pelin esittelytekstin "Brilliant story" on myös aika kova käsite. Brilliant ehkä niiden mielestä, jotka pitävät 50 Shades of Greytä "Brilliant storyna".

PS. Loppuun haluaisin sanoa, että miksi hitossa jengi ostaa tätä Steam-korttien takia? Noista saa näemmä kauppapaikalla tasan 0,01€ ja täts it. Siinä ei kyllä paljoa voitolle jäädä, vaikka ois saanut tämän ilmaiseksi. Toisaalta ehkä jollekin merkkaa 0,03€ enemmän kuin mahdollinen sydänvaurion aiheuttama sydämen vajaatoiminta.

PS. Alkoi jostain syystä tämä blogger vittuilemaan, eikä anna laittaa pelkkää kuvaa keskitetysti, joten olkoot sitetn koko sootanan teksti keskitettynä. Näin sitä vaan paskat pelit pilaavat jo blogin kirjoittamisenkin hemmetti.

Kotkahavaintoja

Olen tässä harrastanut muutaman vuoden lintubongailua. Upea harrastus ja suosittelen kaikille. Sitä voi tehdä missä vaan ja yllätyksiä voi löytyä ihan kotioveltakin. Mitään suuria harvinaisuuksia en ole bongannut, mutta yhden mysteerisen kotkan löysin kuitenkin jo ensimmäisen kerran niin sanotun vuonna 2013. Ristin kotkan silloin "bittikotkaksi", koska sen verran epäilyttävä oli sen ilmestymispaikka. Harmikseni tuo jäi ainokasi kohtaamiseksi bittikotkan kanssa. Nyt kuitenkin eräs Facebook-kaverini oli sen löytänyt. Neljän vuoden odotus on ohi ja ihme on tapahtunut. Bittikotka oli päätynyt jostain Espanjan tai minkälie vuoristoista Venäjälle! Tässä raakaa todistusaineistoa tapahtumasta:

Ensimmäinen havainto vuodelta 2013 (kohdassa 0:50 tarkalleen ottaen, myös myöhemminkin havaittavissa):

Siinä se lentää. On se komea! Nyt se on tosiaan huhtikuussa tavattu Venäjällä. Tässä todistusaineistoa uudesta havainnosta:

Heti alussa näkyy!

Hartain toiveeni on, että tämä poloinen kotka pääsisi joskus tuosta oman elämänsä Matrixista takaisin oikeaan maailmaan. Sitä odotellessa, toivottavasti sen joku vielä jossain näkee! Voimia kotkalle tulevaisuuteen!